Tänä syksynä tuli kuluneeksi 40 vuotta siitä, kun siirryin asumaan kotimaan rajojen ulkopuolelle. Näinä vuosikymmeninä olen yrittänyt selvittää itselleni kansallisen identiteetin ja kansainvälistymisen eli kosmopoliittiseksi kutsutun elämäntavan suhdetta.

Käsitteeseen kosmopoliitti eli maailmankansalainen liittyy monien korvissa kielteinen, maanpetturuuteen viittaava sävy. Englannin pääministeri Benjamin Disraeli tuhahti kerran, että kosmopoliitit tekeytyvät kaikkien kansojen ystäviksi ja asiantuntijoiksi - paitsi omansa. Siinä hän osui oikeaan. Kosmopoliitiksi on aina ollut helppo tekeytyä. Monet ovat kätkeneet sen valekaapuun oman juurettomuutensa tai kaunan syntyperää ja kansallisuuttaan kohtaan. Toisaalta tyrannit ovat aina vainonneet kosmopoliitteja tietoisina henkisen vuorovaikutuksen vaaroista diktatuureille. Stalin, Hitler ja Mao pyrkivät eliminoimaan kosmopoliitit valtapiiristään kansanvihollisina.

Etä-suomalaisena tunnenkin oloni jossain määrin epämukavaksi, kun ja jos minua kutsutaan kosmopoliitiksi. Lohtuna on kuitenkin runoilija Alfred Tennysonin säe: Paras kosmopoliitti on se, joka eniten kotimaataan rakastaa. Nähdäkseni hän oivalsi, mistä aidossa kosmopoliittisuudessa on perimmältään kysymys, miten kykenemme henkisesti ylittämään kansallisuusrajat ja irrottautumaan paikallisuuden siteistä niitä kuitenkaan hylkäämättä. Sillä siteet eivät ole eivätkä saa olla kahleita.

Syntymäsavolaisena tiedän ja tunnen juurieni olevan Pohjois-Savon maisemassa ja sen hikevässä maaperässä. Mutta juurakko ulottuu toki etäämmälle, isäni suvun kotiseuduille Pielisen rantojen vaaramaisemaan, järvi-Suomen harteille. Lapsuusvuosien kokemukset sukulaistaloissa, kesäillan kasteen kirpaisu paljaissa jalkapohjissa, airon kolahduksen kaiku rasvatyynen selän ylitse, lehmisavun tuoksu sieraimissa, maitokoneen iltalaulu, vastakirnutun voin ja suolasiian maku ruisleivällä - noista tuhansista tuoksuista, mauista, äänistä ja tunnelmista koostuu identiteettini tunneperusta.

Useimmille teistä ne ovat outoja, kumpujen yöhön kauan sitten kadonneita muistoja menneestä ajasta. Minulle ne ovat edelleen osa sitä kulttuuriympäristöä ja siinä eläneiden lähimmäisten yhteistä muistia, johon lapsena juurruin ja josta ammennan edelleen henkistä voimaa.

Tämä ei ole Lontoon sumussa ja humussa asuvan kosmopoliitin nostalgista haikailua kadotettuun lapsuuteen. Päättyvänä vuotena olen ollut usein isieni suvun jalanjäljillä, toiminut Juuan Arviittina Juuan Ellin parina. ( Hänet tunnetaan laulun Joensuun Ellinä ). Olen risteillyt Pielisellä ja patikoinut ruskaretkillä Juuan saloilla. Savon mafian ja heimopäälliköiden, Lehtisen, Lipposen ja Liikasen kutsusta olen toisaalta iloinnut kuopoiolaisuudesta ja meitä savolaisia yhdistävästä ylivertaisesta heimoustunteesta.

Virolainen äitini ulotti identiteettini Suomenlahden etelärannalle. Se ei voinut juurtua fyysisesti maisemaan, vaan tunne ja tieto perustuvat paljolti aineettomiin tekijöihin - suvun yhteiseen muistiin, kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Virolainen identiteteetti on luonteeltaan kulttuurinen, mutta silti tiedän ja tunnen olevani kotona myös Virossa.

Sama tunne minulla on tietysti Lontoossa. Kotiseututyö kortteliyhdistyksissä on opettanut minulle, miten kaupunkilaiset voivat vaalia ja kehittää kaupunkinsa kulttuuriperintöä ja varjella sen arkkitehtoonista ilmettä. Suurin osa meistä on 'maahanmuuttajia', Lontooseen eri puolilta maailmaa hakeutuneita kosmopoliitteja.

Identiteetit eivät periydy geeneissä. Ne on rakennettava jokaiselle yksilölle, yhteisölle, alueelle ja kansalle. Ne syntyvät ja kehittyvät, muuttuvat, supistuvat ja laajenevat, voimistuvat ja heikkenevät. Ne voidaan myös menettää. Kansatieteeellisten museoiden esinekokoelmat kertovat meille kansoista ja kulttuureista, joita ei enää ole olemassa.

Terveessä identiteetissä - oli se luonteeltaan kulttuurinen, sosiaalinen tai yksilöllinen - tieto ja tunne liittyvät saumattomasti toisiinsa. Kiintymys synnyinpaikkaan ja kotiseutuun, tietoisuus juurista, tarjoaa identiteetille kasvualustan. Kodissa, koulussa ja työelämässä omaksumme arvot ja yhteisen muistin, jotka liittävät meidät lähiyhteisön kautta kansaan. Identiteetti on välttämätön perusta toimivalle demokratialle. Ilman tervettä identiteettiä ei näet voi olla keskinäistä yhteisvastuuta. Ilman tietoa ja tunnetta yhteenkuuluvuudesta, meidän on vaikea toimia täysivaltaisina kansalaisina demokraattisessa Suomessa. Suomalaisina olemme valmiit asettamaan yhteisen edun paikallisen tai henkilökohtaisen edun edelle. Vauraan Etelä-Suomen asukkaat hyväksyvät varainsiirroon Itä-Suomen tai pohjoisen autioituville alueille.

Lontoolaisena veronmaksajana olen valmis tulonsiirtoon Pohjois-Englannin teollisuusseutujen elvyttämiseen. Euroopan suurkaupungeista äveriäimpänä Lontoo on nauttinut EU:n voimakkaimmasta talouskasvusta. Mutta Brysselin kautta ranskalaisille sokerinruokoviljelijöille maksettavat tukiaiset saavat minut jo napisemaan. Solidaarisuudella on sentään rajansa silläkin, vaikka tiedän ja tunnen olevani yhtä lailla kotona Kanaalinkin kahden puolen.

Vain yksi kymmenestä EU-kansalaisesta sanoo tuntevansa yhteenkuuluvuutta muuhun Eurooppaan. Niin heiveröisen yhteisvastuun varaan ei kansalaisten Eurooppaa voi rakentaa. Kansallisvaltion ja alueiden aikakausi ei ole ohitse. Kansallisvaltiohan syntyi valistusajan Euroopassa filosofien pohtiessa keinoja kansanvallan toteuttamiseksi. Yhteinen kieli ja kulttuuri ja yhteinen muisti - niin kuin nelikielisen Sveitsin tai kaksikielisen Suomen tapauksissa - saattoivat luoda yhteenkuuluvuuden ja yhteisvastuun kivijalan, jonka varaan demokratia voi rakentua.

Kansallisvaltio tarjoaa edelleen ainoat toimivat puitteet kansanvallan käytölle. Emme ole kyenneet siirtämään demokratiaa kansallisvaltion rajojen ylitse. Vasta eurooppalaisen identiteetin ja siihen perustuvan yhteisvastuun syntyminen voi legitimoida EU:n instituutiot - komission ja parlamentin ja ehkä päivänä muutamana presidentinkin. Vasta kun yhdeksän kymmenestä eurooppalaisesta sanoo tuntevansa yhteenkuuluvuutta muuhun Eurooppaan, ne tulevat meille yhtä merkitseviksi kuin omat kansalliset hallitukset, parlamentit ja presidentit.

Todellinen demokratia edellyttää näet identiteetistään tietoisen kansan eli demoksen olemassaoloa ennen kuin se voi valita johtoonsa kratian, kansanvallan käyttäjät. Voihan olla, että EU:lle valmisteilla oleva perustuslakisopimus vie meidät askeleen lähemmäksi 'kansalaisten Eurooppaa' - etenkin jos meille tarjotaan mahdollisuus hyväksyä se EU:n laajuisessa kansanäänestyksessä. Silti kestänee vielä tovin ennen kuin me suomalaiset olemme valmiit asettamaan tshekkien tai maltalaisten edut omiemme edelle.

Mahdotonta se ei ole. Seuraavien sukupolvien aikana - vapaan vuorovaikutuksen ja kansainvälistymisen myötä - kansalliset identiteetit voivat avartua ja saada eurooppalaisen ulottuvuuden. Silloin eurooppalainen demos ja sen varaan rakentuva kansalaisyhteiskunta olisivat syntymässä. Kiinnostus ja osanotto eurovaaleihin saavuttaisi saman tason kuin kansallisissa vaaleissa. EU:n demokratiavaje täyttyisi. Tällaisen Eurooppa-aatteen läpitunkeman kosmopoliitin unelma olisi silloin tullut todeksi. Mutta matka voi olla yhtä pitkä kuin siihen toiseen Eurooppaan, joka kiertää Jupiteria yhtenä sen kuista. Siksi kansallisvaltion on säilyttävä demokratian kivijalkana. Siksi alueelliset ja kansalliset identiteetit on säilytettävä vahvoina. Ei nationalismin, vaan kansanvallan vuoksi.

Tsaarien Venäjällä kosmopoliitteja kutsuttiin 'eurooppalaistajiksi'. Monet heistä jäljittelivät orjallisesti läntisiä tapoja, käyttivät kotikielenä ranskaa ja englantia. He olivat muukalaisia omassa maassaan. Heidän henkinen kotinsa oli muualla, tavallisimmin Ranskassa. Monet heistä häpesivät ja vihasivatkin venäläisyyttään, torjuivat Venäjän arvolleen sopimattomana synnyinmaana. Aateliston lapset koulutettiin pienestä pitäen ulko-venäläisiksi, jotta he olisivat olleet kotonaan yhtä hyvin Pietarissa kuin Pariisissa. Se oli kosmopolitismin nurja puoli. Sellaista euroeliittiä me emme yhdentyvään Eurooppaan tarvitse.

Mutta ilman vuorovaikutusta ja aitojen kosmopoliittien henkistä yhteyttä länteen Venäjällä ei olisi ollut Pushkinia, Tolstoita, Turgenjevia, Tshaikovskia, Diagilevia, Stravinskia, Prokofjevia, Rahmaninovia. He yhdistivät venäläisyyden eurooppalaisuuteen ja loivat siten maalleen kansallisen kulttuurin. Ilman sitä Venäjää henkinen Eurooppamme olisi rampa. Se oli aitojen kosmopoliittien anti kotimaalleen - jota he eniten rakastivat, Tennysonia lainatakseni.

Suomellakin on ollut kahdenlaisia kosmopoliitteja. Olen tavannut maanmiehiä, jotka tekeytyvät muodikkaasti eurooppalaisiksi tai ovat ranskoittuneet tai brittiytyneet muukalaisiksi. Sille ei mahda mitään. Mutta aitoja kosmopoliitteja he eivät mielestäni ole.

Sen sijaan meidänkin suurmiehemme olivat aitoja kosmopoliitteja. He hyödynsivät rajojen takana oppimaansa ja kokemaansa kansallisen kulttuurimme rakentamiseksi. Suomihan on kasvanut orgaanisesti osaksi eurooppalaista elämänmuotoa ristiretkistä lähtien - todennäköisesti jo niitä varhemminkin. Olemme kokeneet europpalaisuuden ratkaisevat kehitysvaiheet ensiksi osana Ruotsia ja sittemmin Venäjää. Renessanssi lujitti sivistyksellisiä siteitä länteen, uskonpuhdistus antoi meille kirjakielen, valistusaika avasi tien sivistykselliseen nousuun ja kaupan vapautuessa vaurastumiseen, kansallisromantiikka vihdoin muovasi kivijalan suomalaiselle kansalliselle kulttuurille.

Voimme olla suomalaisia vain eurooppalaisina ja eurooppalaisia vain suomalaisina. Se oli suurmiestemme opetus.

Lönnrot kokosi kansan runoperinteestä eepoksen Gottfried von Herderin innoittamana ja James MacPhersonin tarjoaman mallin mukaan. Olisiko meillä Kalevalaa ilman Ossianin lauluja? Nuori Snellman sai virikkeet Saksasta valtiofilosofina, kansallisuusaatteen ajajana ja talousmiehenä. Hän disintegroi taitavasti Suomen Venäjän yhteydestä. Kun suomi tuli virkakieleksi ruotsin rinnalle, kun saimme oman rahan ja tullilaitoksen, valtiollinen identiteettimme alkoi hahmottua. Uno Cygnaeus haki esikuvat koululaitoksellemme rajojen takaa.

Topelius oivalsi kirjallisuuden merkityksen yhteisen muistin luojana perehdyttyään Victor Hugon, Charles Dickensin ja Walter Scottin historiallisiin romaaneihin. Jean Sibelius tuli tietoiseksi musiikin kansallisesta merkityksestä opiskellessaan Wienissä. Habsburgien monikansallisen keisarikunnan pääkaupungissa nationalismi ja säveltaide olivat löytäneet toisensa. Sieltä saimme Kullervo-sinfonian ja kansallissäveltäjän.

Kansallisen identiteettimme rakennusaineet ovat suomalaisia. Sen rakenteet ovat eurooppalaisia, yhteisiä maanosamme muille kansoille ja kulttuureille. Ne kytkevät suomalaisuuden tuhansin säikein osaksi sitä saumatonta vaippaa, sitä multiversumia, joksi eurooppalaisuutta on sattuvasti kutsuttu. Identiteetit syntyvät vuorovaikutuksen tuloksena. Niiden kehityksessä aidoilla kosmopoliiteilla on aina ollut avainasema, miehillä ja naisille joille kansallinen identiteetti ei ole ollut henkinen vankila, vaan turvallinen koti. Siitä on ollut hyvä lähteä maailmalle. Siteet omaan maaperään eivät ole olleet kahleita, vaan innoituksen lähteitä Kaija Saariaholle, Magnus Lindbergille, Esa-Pekka Saloselle, Jukka-Pekka Sarasteelle, Sakari Oramolle, Osmo Vänskälle. Samoin kuin Laila Pulliselle tai Eila Hiltuselle.

Meidän olisi helpompi avartaa kansallista identiteettiämme ja liittää siihen ajanoloon välttämätön eurooppalainen ulottuvuus, jos olisimme paremmin tietoisia suomalaisuutemme eurooppalaisesta juurakosta. Se on haaste koululaitokselle. Henkinen itseriittoisuus ei näet kuulu eurooppalaisuuteen sen enempää kuin aineellinen omavaraisuuskaan. Mutta direktiivejä säätämällä ei kulttuurien välisiä eroja poisteta. Siihen tarvitaan kosmopoliittista mielenlaatua - varmaa itsetuntoa, vankkaa identiteettiä ja rakkautta synnyinmaahan. Siltä pohjalta on hyvä perehtyä toisiin kulttuureihin, arvoihin ja elämäntapoihin ja oppia kunnioittamaan niitä.

Euroopan kulttuurit ovat syntyneet paikallisesta maaperästä. Ei ole olemassa 'eurooppalaista' kirjallisuutta, musiikkia tai säveltaidetta. Ne ovat eurooppalaisia vain ranskalaisina, saksalaisina, englantilaisina, italialaisina, baijerilaisina, toskanalaisina, walesilaisina, skottilaisina, karjalaisina. Kosmopoliittisuus ei ole luova voima. Se on maho ilman kansallisia juuria.

Vieläkö käsite kosmopoliittisuus pelottaa? Aito kosmopoliitti tietää ja tuntee olevansa kotonaan asui hän missä tahansa. En ole tosin mokomaa oliota vielä tavannut. Siksi ehdotan että kasvattaisimme itsestämme ja lapsistamme aluksi kunnon eu-kansalaisia. He voivat halutessaan rakentaa itselleen Euroopan Unionin, missä jokainen kansalainen tietää ja tuntee olevansa kotonaan asuu hän missä maassa tahansa, tekee hän työkseen mitä tahansa ja äänestää hän miten tahansa. Se olisi kosmopoliittien moniarvoinen ja monikulttuurinen Eurooppa. Se oli yhdentymisen perustajaisien aatteellinen tavoite: Ei yhtään enempää - ei suurvalta, ei talousmahti. Mutta ei yhtään vähempää - tunne ja tieto yhteisestä kodista, Euroopasta. Filosofi Senecan sanoin: Nusquam est, qui ubique est - joka on kaikkialla ei ole yhtään missään. Mihin lisäisin: Eikä mistään kotoisin.